Ortodoksinen seminaari

Robert S. Taft, S.J. syntyi 1932 USA:ssa. Hänet vihittiin Rooman kirkon itäisen riituksen papiksi 1963. Hän on tehnyt elämäntyönsä itäisten jumalanpalvelusten tutkijana ja julkaissut aihepiiristä 680 artikkelia. Rooman orientaalisen instituutin liturgiikan professorina hän toimi 1970-2002. Taftin uusin kirja sisältää hänen vuonna 2005 pitämänsä luennot sekä opiskelijoiden esittämiä kysymyksiä ja Taftin vastaukset niihin. Kuten otsikkokin kertoo Taft tuo esiin tavallisen kansan aikalaistodistuksia Bysantin liturgisesta elämästä.

Taft kertoo ensin saatoista, joita tehtiin vanhassa ja uudessa Roomassa. Konstantinopolissa kokoonnuttiin ensin määrättyyn paikkaan, mistä siirryttiin sitten saattona tiettyyn kirkkoon liturgian viettoon. Ulkoiset ja hengelliset vaaratilanteet siirsivät palveluksia ulos, samoin reliikkien siirrot, hautajaiset ja myöhemmin pyhien muistopäivät.

Jumalanpalveluksissa kansa vaikuttaa olleen kiinnostuneempi laulusta kuin papisto. Aluksi vain raamatullisia tekstejä sai laulaa harhaoppiset käyttivät muitakin tekstejä. Laulujen kaipaajat usutettiin psalmien pariin (3. vs:n Didaskalia) ja ei-raamatulliset veisut kiellettiin (Fryygian Laodikean synodin kanoni 59, vv.360-390). Suunta muuttui ja myöhemmin jopa hesykastit innostivat kansaa lauluun. Hagia Sofiassa ja sen papiston vastuuseen kuuluneissa kirkoissa oli vihittyjen mieslaulajien lisäksi lasten ja naisten kuoroja. Kuuluisa lapsikuoro oli p. Zotikoksen orpokodissa (per. Ehkä jo 300-luvulla) Konstantinopolissa. Vielä 800-luvulla viitataan tuon orpokodin laulutyyliin. Andreas Kreetalainenkin toimi kyseisen orpokodin johtajana vuoden 685 jälkeen. Naisetkin lauloivat ja heitä oli myös hymnirunoilijoissa.

Liturgian musiikillinen osuus kasvoi voimakkaasti sekä idässä että lännessä 300-luvulta alkaen.

Saarnasta Taft kertoo paljon. Saarna saattoi kestää kauan ja niihin liittyi aplodeja ja välihuutoja. Kaikki presbyteriumissa istuvat papit saattoivat puhua samassa liturgiassa. Pappien jälkeen piispa saarnasi (mm. Egerian todistus 300-luvun Jerusalemista). Kansa ei välttämättä ymmärtänyt kaikkea, koska käytössä oli eri murteita ja sanavarasto tavallisella kansalla oli varsin suppea. Saarnalla oli tärkeä opetuksellinen merkitys lukutaidon ollessa vain harvojen osa.

Bysantissa osa väestä tuli kirkkoon esittelemään hienoja pukujaan. Jotkut häiritsivät jumalanpalveluksia puheillaan. Ehtoollislahjoihin liittyi väärinkäytöksiä myös papiston puolelta. Muutkin pappien ja piispojen teot herättivät pahennusta ja 1300-luvulla munkki Josef Bryennios arvelee, että papisto syyllistyi kaikkeen kuviteltavissa olevaan syntiin.

Kansa osallistui ehtoolliseen suurin joukoin, mikä myös aiheutti tungosta ja epäjärjestystä. Eukaristian rukoukset luettiin ääneen ja Taft sanoo todistusaineiston olevan laajan ja kiistämättömän.

Monessa kohdassa Taft kumoaa kliseitä. Hän muistuttaa, että idän liturgia ei ollut kaavaansa kangistunut. Pikemminkin kaikki merkittävät muutokset liturgiassa 700-luvulle saakka syntyivät idässä. Hauska ja kipeän osuva on hänen arvionsa ortodoksien ja katolisten mahdollisesta yhteydestä. Ortodoksien tulisi ensin päästä sopuun keskenään; sitä paitsi heillä on liian heikko organisaatio kun katolisilla on taas liian vahva!

Taftin kirja on tärkeä luettava niin itäisen kuin läntisen teologian harrastajille. Hänen tieteellinen argumentaationsa on tarkkaa. Mielipiteet taas ovat mielipiteitä.

(Sivun alkuun)