Ortodoksinen seminaari

Päivän evankeliumiteksti asettaa vastakkain Jumalan täydellisen voiman yli luonnon tuhovoimien ja opetuslasten uskon heikkouden heidän joutuessaan koetukseen.

Jeesus on yhdessä opetuslastensa kanssa veneessä ylittämässä Galilean järveä, kun myrskytuuli alkaa puhaltaa, aallot nousevat ja vene alkaa täyttyä vedellä. Jeesus on opetuslasten nähden parantanut sairaita ja herättänyt kuolleen, mutta joutuessaan kuolemanpelon valtaan heidän mestarin opetuksille ja ihmeteoille rakentunut uskonsa horjuu. He näkevät vain myrskyn. He uskovat, että aalloilla on valta niellä heidät ja tehdä tyhjäksi kaikki, mihin he ovat panneet toivonsa.

On hyvin todennäköistä, että jokainen meistä joutuu elämänsä aikana tilanteeseen, jossa lapsenomainen usko Jumalan huolenpitoon joutuu koetukselle. Voimme tuolloin itse olla vastakkain raivoavien tuhovoimien ja Jumalan vaikenemisen kanssa tai mikä vielä pahempaa todistaa sivusta lähimmäisemme kärsimystä, jota emme voi ottaa häneltä pois.

Ehkä ajattelemme silloin: Jumala sanoo, että jokainen hiuskarvammekin on laskettu, mutta missä Hän on, kun sadat ja tuhannet ihmiset vajoavat meren aaltoihin kuin roskat? Missä Hän on, kun historian aallot pyyhkivät joukkohautoihin kokonaisia kansoja yhdeksi sotkuksi? Ja missä Hän on silloin, kun ihmisen saartaa sisäinen pimeys ja tyhjyys, kun nuori elämä päättyy omasta halusta kuolla?

Raamatun sanat Jumalan täydellisestä vallasta yli luonnon voimien, yli historian voimien ja yli pahojen henkien tuntuvat silloin etäisiltä. Miksi kaikki nämä ihmiset kärsivät ja lopulta hukkuvat? Eivätkö avuttomien kärsimykset kerro pikemminkin siitä, että suurin valta on syvyydellä, kaaoksella, ei-millään, johon ihmisen arvo ja merkitys katoaa sattuman oikusta? Ja jos jumala on, hän on nukkuva jumala, joka näkee unta paremmista maailmoista.

Kävin 2 kuukautta sitten Venäjällä Solovetskin luostarisaarella, joka neuvostoaikana kuului maan pahamaineisimpien vankileirien saaristoon. Matka oli minulle ja uskolleni eräänlainen myrsky. Saarta ympäröivä usein myrskyävä Vienan meri on niellyt syvyyksiinsä lukemattomia kovaonnisia laivakuntia. Mutta moninkertainen määrä ihmisiä on nähnyt loppunsa epäinhimillisissä oloissa luostarisaaren vankileirillä. Siellä häpäistiin, kidutettiin ja tapettiin tuhansia ihmisiä: nunnia, munkkeja, pappeja, piispoja, Venäjän sivistyneistön ja aateliston edustajia. Vankityrmissä ja kidutuskammioiksi muutetuissa kirkoissa pyyhittiin ihmiskasvoilta kaikki inhimillisyys ennen kuin ihmisen kuoretkin hävitettiin. Eivätkö heistä useimmat huutaneet uudestaan ja uudestaan kuin opetuslapset myrskyssä: Herra, me hukumme! Ja he todella hukkuivat.

Mutta kristittyinä me emme voi uskoa luonnon, historian ja kuoleman valtaan yli ihmisen. Emme voi uskoa, että elämämme on vain välähdys tyhjyyksien välillä, vailla mitään todellista merkitystä. Mutta katsoessamme rehellisesti maailmaa, emme voi myöskään tuudittautua lapselliseen optimismiin, joka näkee kärsimyksen vain auringon ohi lipuvana sadepilvenä. Kärsimys on totta. Siihen voi hukkua.

Tämä meidän on muistettava samalla, kun muistamme, että Kristuksen kanssa emme voi lopullisesti hukkua. Jumala ei seuraa kamppailuamme tuhovoimia vastaan etäällä loistavasta majakkatornista. Hän on kanssamme samassa veneessä. Kristus on itse kokenut kuoleman kauhun Getsemanen puutarhassa, ja ristillä Hän on huutanut äärimmäisestä yksinäisyydestä, sielunsa pimeydestä kuin syvyyksien pohjasta: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Maailman silmissä Kristus hukkui, eikä siksi voinut olla odotettu Pelastaja. Mutta ne, jotka näkivät Hänen nuhtelevan meren aaltoja ja tuulta ja tyynnyttävän myrskyn, näkivät Hänet myös ylösnousseena, tuhovoimien kuninkaan, kuoleman, voittajana.

On hyvä ja välttämätöntä, että joudumme vastarantaa kohti matkatessamme myrskyyn. Ollessamme vastakkain tuhon voimien kanssa, jotka nytkin raivoavat elämämme näennäisen tyynen pinnan alla, meiltä viedään pois kaikki, mihin olemme tässä maailmassa turvautuneet. Tunnemme, miten ajallisen elämämme liekki lepattaa tuulen armoilla, ja jokainen henkäys voi sen sammuttaa. Silloin meillä on vain usko siihen, että todellinen elämämme, todellinen arvomme ja merkityksemme on kätkettynä Kristuksessa, ja että Hän noutaa meidät kuin kalliin aarteen vaikka syvyyksien pohjasta. Voimme nyt palauttaa mieleemme profeetta Joonan sanat valaan vatsassa, jotta muistaisimme ne silloin, kun itse niitä tarvitsemme:

Vedet nousivat kaulaani asti, syvyydet saartoivat minut, kaislat kietoutuivat päähäni. Vuorten pohjiin minä painuin, vajosin syvyyksien maahan, sen salvat sulkeutuivat takanani ainiaaksi. Mutta sinä, Herra, minun Jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta.

Tämä on urhoollista uskoa. Suo, Herra, ettemme ilman tätä uskoa hukkuisi.

Amen.

(Sivun alkuun)